Darren Casanova: The Hell's fallen son.

The Hell’s fallen son.

Hiljaiset askeleet kaikuivat autiossa satamassa. Ilta oli viileä ja sateinen, yölle oli luvattu kunnon myrskyä. Kaikki hommat oli siis viisasta hoitaa nyt heti, kun jättää niitä viime tinkaan.

Kellot näyttivät jo yli kymmentä.

Muutama mies oli pysähtynyt vanhojen samassa olevien lastauskonttien luokse. Valo paistoi yhdestä satamarakennuksen ikkunasta.

Hahmo veti takkia enemmän päälle, vetäen hupun päähän. Ei ollut viisainta paljastua. Ei ainakaan heti ensi alkuun.

”Anteeksi?” Miehet käännähtivät välittömästi, vieraan äänen kuullessaan.

”Kuka?!” Ensimmäinen aloitti ja kohotti äreän näköisenä kiväärin varjoista astuneen pojan suuntaan.

”Anna olla. Se on vasta kakara.” Toinen sanoi, laskien kätensä ensimmäisen olalle.

”Ei lasta voi tappaa. Ihmisiä voi aina tappaa, muta lapsiin minä en ainakaan kajoa.” Ensimmäinen harkitsi, mutta laski aseensa.

”Kuule, mene kotiisi pentu. Täällä ei ole mitään nähtävää, sinun ikäisellesi.” Mies ilmoitti, jolloin poika nosti kulmiaan.

”Niinkö? Mitä te sitten täällä teette?” Poika, pikemminkin teini kysyi uteliaana. Samalla hieman salamyhkäisesti. Hänessä oli jotain erilaista.

”Täällä alkaa pian verinen  näytelmä. Painu kotiisi, vanhempasi odottavat.”
”Vanhemmat? Enpä usko.” Teini virnisti huvittuneena ja nosti toisen kätensä mustien hiustensa sekaan. Sinisten silmien katse skannasi miehet läpi.

”Mene jo. Lapsiuhreja ei tarvita?!” Puhe katkesi, kun mies kaatui äkkiä maahan.

”Mitä?! Walter?” Pistoolia kädessä pitänyt mies huudahti ja katsoi poikaan. Tämä oli kuitenkin jo kadonnut siitä, mitä oli ollut.

”Sori.” Poika totesi miesten vierestä, jotka kääntyivät tähän järkyttyneinä.

”Papán käsky.” Ja sanat sanottuaan poika löi nyrkkinsä lähimpänä olevan miehen naamaan, potkaisi tätä palleaan ja tarttui maahan lennähtäneeseen pistoolin.

”Liikkumatta tai ammun teidät.” Poika sanoi kylmän rauhallisena.

”Antakaa projektienne tiedot puolen vuoden takaa. Kaikki.” Poika käski ja sai hetkeä myöhemmin mustan, pienen kirjan käteensä.

”Ei ollutkaan mitään muuta. Kiitos yhteistyöstä hyvät herrat…” Samassa poika iski miehet tajuttomaksi, veti hupun päähänsä ja katosi yöhön.

”Homma hoidettu…”

Vuosi…

Siitä oli kulunut vuosi, kun viimeksi kuulin isäni puhuvan äidistäni sanallakaan. Silloin. Vain yhden kerran hän oli sanonut sen. Hän ei ollut koskaan ennen sanonut halaistua sanaa äidistäni. Ei edes vahingossa.

Muistutin tosin isääni paljon. En siis ole aivan varma miltä äitini näyttää.

Mutta yksi asia on varma. Aion löytää äitini. Aion löytää hänet vaikka mikä olisi!

Käänsin katseeni väsyneenä ikkunasta ulos. Satoi niin pirusti. Illaksi oli kai luvattu kunnon myrskyä.

”Darren! Kuuletko poika?!” Hitto!
Rafael Casanova, venäjän mafianpomo ja  minun isäni?! Isäni on mafiapomo. Loistavaa.

Kyllä. Vihaan häntä…

”Kyllä papá?” Kysyi, nostaen katseeni häneen.

Rafael katsoi minua tiukasti. Se siitä mahdollisuudesta olla rauhassa. Ongelmia tulossa.

”Kun puhun oletan, että kuuntelet mitä sanot! Vai?!”

”Kyllä papá. Asia on ymmärretty.” Mutisi nojaten sohvan selkänojaan. Rafael seisoi edessäni vihaisena ja piteli viinilasia kädessä, tarttuen työpöydällä rasiassa olleen kuubalaiseen sikarin. Yksin jengiläinen tarjosi tulta, jolloin katselin itse muualle.

”Voit mennä huoneeseesi.” Rafael sanoi, kun sikari syttyi.

Eli sama tarkoittaa ’painu huoneeseesi’. No. Niinhän se meni aina. Nousin ja lähdin huonettani päin.

Olen Darren Casanova, venäjän mafian johtajan, Rafael Casanovan poika. Minulla ei tosiaan ole helppoa.

Kotona ollessani, tappelen Rafaelin kanssa. Samalla yritän etsiä tietoa äidistäni.

Synnyin venäjällä ja isä, Rafael lähti maasta USA:han vieden minut mukanaan. En muista äitini kasvoja, mutta tiedän äitini nimen.

Annie Casanova, mutta kaikesta huolimatta haluan löytää äitini ja vihaan isääni, koska Rafael ajattelee minua vain työnsä jatkajana eli seuraavana mafia pomona.

Minulla on vain yksi ystävä. Hän on Trevor. Trevor auttaa ja on minulle kuin isoveli. Toisinaan asun pätkiä Trevorin perheen luona. Trevorin vanhemmat on nimittäin huolissaan minusta. Trevorin pikkusisko Angela ei jätä minua kylässä käydessäni koskaan tervehtimättä ja haluaisi puhua, mutta ei silti tee sitä.

Käyn Trevorin kanssa yhtenään hänen isoisän luona, joka tuntee Rafaelin ja jahtasi tätä ollessaan vielä poliisi. Frank, Trevorin isoisä myös sanoi, että paikkani oli ainutlaatuinen mafian keskellä.

Lähtiessäni kuulin papán sanovan jotain muutamalle tyypille, jotka olivat olleet kanssamme huoneessa.

Mietin jos voisin mennä Trevorille yöksi. Hän oli kuin veli minulle. Aina vierellä, piristi ja vahti etten satuta itseäni tai saa itseäni pulaan. Kyllä. 'Saa'. En etsi hankaluuksia, hankaluudet etsivät minut. Varsinkin kilpailevat mafian kohdalla. Rafael minulle hyvä isä? Ja paskat! Tuskin huomio, paitsi saarnatessa ja puhutellessa missä asemassa olen.

Haluan olla ihan tavallinen teini. Käydä ulkona kavereiden kanssa, jutella, pelata. Sen sijaan joudun olla isäni vahtikoirien silmätikku. Ei se aluksi haitannut. Olin silloin vielä niin nuori, mutta nykyään en pääse niiltä, isälleni häntää heiluttavista rakin kuvatuksista eroon.

Seuraavat kouluunkin!!

Hulluja sanon minä. Ihme, että isä on palkannut heidät...

Nousin portaat käveltyäni eteisaulan poikki. Asunto jossa asuimme vaihteli viikoista kuukauteen välillä, jotta olinpaikkaamme ei voitaisi saada selville. Muistan hyvin, kun olin vielä viiden- kuuden vanha. Olimme asuneet samassa paikassa noin kaksi kuukautta, jonka seurauksena, jokunen eri mafioiden mafiosot saivat olinpaikkamme selville.

Tartuin mustaan huppariini ja vetäisin sen päälleni. Laitoin kännykän farkkujen taskuun, avaimet ja lompakon myös. Nappasin vielä kuulokkeet ja tartuin laukkuun.

Turha kotiinkaan oli jäädä. Joutuisin olemaan kotona koko viikonlopun yksinäni, isäni ollessa jossain. En tiedä missä, mutta ei se minua pahemmin voisi kiinnostaa.

Sinä samana yönä, kun olinpaikkamme selvisi minut yritettiin siepata sängystä, kun nukuin. Heräsin kuitenkin siihen, kun joku tarttui minuun. Muistan miten huusin ja kiljuin peloissani. Potkin ja löin kaikkea mihin yletin, sekä yritin purra. Muistan myös miten  asetta pidettiin vierelläni. Muistan sen pelon, kun luulin lopun tulleen.

Se oli väärä luulo, sillä papálla oli palkatut tarkka-ampujat ja selvisin. Olen koko ikäni elänyt tätä samaa elämää. Vaihdamme kotia jatkuvasti. Vaihdan koulua muutaman kerran vuodessa. En saa ystävystyä kenenkään kanssa. Niin, en saa. Jos tutustuisin johonkuhun taas muuttaminen olisi tuskallisempaa. Ei siinä lyhyessä ajassa minkä asun missäkin ei ehdi tutustua keneenkään.

Uudessa koulussa ehdin opettelemaan opettajieni ja luokka kavereiden nimet. Siihen se sitten jääkin. Ja uusi koulu… Kaikki tämä on yhtä tuskaa. En voi elää niin kuin oikeasti haluaisin. Kun olin pieni, yritin saada kovasti ystäviä. Sain yhden ystävän, mutta kun muutimme uudestaan se oli yhtä draamaa. Itkin ja huusin pienenä, kun joudun jättämään ystävääni. Kyyneleet eivät loppuneet silloin millään.

Huomaamattani olin jo puolivälissä matkaa. Puiston kohdalla. Ei siellä tietenkään tavallisesti ketään ollut, mutta nyt oli joitain. Suurin piirtein minun ikäisiäni. Pelasivat futista. Pysähdy verkkoaidan taakse katselemaan.

Miksi? Se sana tuli ensimmäisenä mieleeni. Kummassakin joukkueessa kuului olla yhtä paljon pelaajia. Toisesta kuitenkin puuttui yksi. Miksi? Miksi en voisi mennä mukaan? Kaikilla näytti olevan hauskaa.

Hivuttauduin huomaamatta puistoon ja puun luona olevaan keinuun. Hiljaa otin hiukan vauhti.

Osasin kaikkien yleisempien pelien ja leikkien säännöt. Ne oppii nopeasti, kun katselee sivusta. Niin itsekin opin. Mutta en kai niitä tietoja tarvitse. Mitä hyötyä on sääntöjen oppimisesta, jos ei voi pelata? Yksinkertainen vastaus. Ei mitään.

Toisaalta haluaisin mukaan ja saada ystäviä, toisaalta en haluaisi sillä joutuisin jättämään heidät, kun muutan. Se siitä. Parempi kai jatkaa matkaa. Trevorin koti ei ollut enää kaukana. Vilkaisin taakseni ostoskeskuksen näyteikkunan kautta. Musta auto perässä. Meidän, ei. Isäni alaisten auto. Tietenkin he varmistivat, että meni oikeaan paikkaan ilman välikohtauksia.

Koputin päästyäni Trevorin luo.

Trevorin kohdalla oli yksi ongelma. Ei se, että hän oli ainoa ja samalla paras ystäväni. Vaan se, että hänen isoisänsä on poliisi!

SasoDei:Red Team vs. Dead Team.

SasoDei:Red Team vs. Dead Team.

Luku:16:Kinguman vankina!

-Jossain.-

”Nguuh...” Deri mutisi, jotain sakavana samalla, kun raotti silmiää. Samassa avatessaan silmänsä teinin katse osui sinisiin silmiin ja oranssimustiin hiuksiin. Kumpikin poika huusi ja vieras poika hyppäsi säikähdyksestä kauemmaksi, tuijottaen Deria. Samassa Deri tajusi: Poika, mutta ei Rara? Kuka sitte...?! ”Mit-mitä?!” Deri yritti nousta, mutta tajusi jonkin pitävän poikaa aisoissa. Hän räpytteli ja laski katseensa, jäätyen. Teinin nilkat oli kahlittu ketjulla, vähän matkan päähän tummaan kiviseen seinään. Ranteissa oli metalli kiinnikkeet, jotka nilkoissa olleiden rannekkeiden tavoin, vetivät puoleensa ja söivät hänen chakraansa. Deri vetäisi kättään, yrittäen päästä irti ja nousta ylös, mutta täysin turhaan. Teini käänsi päätään, kuultuaan hiljaisen vaikerruksen ja hänen katseensa osui Ryohon, joka raotti juuri silmiään, samoin Kaitora hänen vieressään.

”Mi-missä me olemme?” Ryo kysyi nostaen katsettaan ja hoksaten Derin, sekä omat kahleensa. ”E-en tiedä... Jäimme kai kiinni.” Deri mumisi ja yritti kiskoa itseään vapaaksi. Hetken kuluttua hän lopetti huokaisten, todetessaan sen olevan mahdotonta. ”Helvetti, pitikin jäädä kiinni nyt!” Kaitora kirosi, Sumarun herättyä ja käännyttyä häneen. ”Ei olisi yhtään ylimääräistä aikaa, jäädä tänne ja olla tekemättä mittään! Rara ja Terya voivat olla vaarassa, hemmetti!” Ryo mutisi ja nyki omia kahleitaan yhä enemmän. Deri nosti katsettaan hänestä ja käänteli päätään, katsellen ympäri tilaa jossa he olivat. Hänen silmänsä laajenivat hieman. Sellissä? Ja vielä tyrmässä, maan-alla? Voi hitto! ”Loistavaa...” Hän murisi laskien katseensa eteenpäin, mutta samassa hänen silmänsä laajenivat toistumiseen. Hänen katseensa osui nurkkaan, jonne näytti piiloutuneen joku?! Hahmo näytti tuijottavan heihin varjoista ja siirtyi, huomatessaan Derin katsovan nurkkaan päin.

”Ku-kuka olet?” Deri kysyi epäröiden ja tuijotti hahmoa, joka liikahti pelokkaasti. ”Hmm?” Ryo ja kaksi muuta poikaa vilkaisi Deria, jonka jäkeen katsoivat Derin kanssa samaan suuntaan. Hahmo katsoi heitä, mutta ei sanonut mitään ja jatkoi tujottamista. ”Hei, ei hätää.” Ryo sanoi rauhallisena ja antoi pienen hymyn, viittilöiden hahmoa tulemaan lähemmäksi. Nurkassa olia näytti miettivän hetken, mutta liikkui sitten siirtyen hieman lähemmäksi. Lopulta hahmo oli aivan varjon reunan kohdalla ja Deri huomasi tämän olevan poika. Joku toinen vanki? Se ei voinut olla Rara tai Terya, koska he olisivat tunnistaneet toisensa heti. Mutta jos se ei ollut, kumpikaan heistä niin kuka sitten?

Samassa pimeästä erottui yksi safiiri silmä ja oranssimustat hiukset, samalaiset kuin Raran. Huppu peitti vasemman puolen kasvoista. ”Hei ei hätää. Emme satuta sinua. Kuka olet?” Deri kysyi varovasti, jolloin poika katsoi häntä varuillaan, mutta pysyi edelleen vaiti. ”Mikä nimesi on?” Kaitora kysyi ja poika vilkaisi häntä. ”...” Aluksi poika pysyi vaiti, mutta sitten...

”Kao... Nimeni on Kao. Keitä te olette?” Poika kuiskasi vaisusti, tuijottaessaan heitä. ”Olen Deri ja tässä on Ryo, Kaitora ja Sumaru.” Deri sanoi ja viittelöi muihin. ”Tiedätkö missä olemme? Tiedätkö mitä meille tapahtui?” Ryo kysyi ja katseli ympärilleen. ”Te vakoilitte Kingumaa, mutta teidät huomattiin heti...” Kao kuiskasi ja katsoi Ryoa. ”Ja sitten teidät tuotiin tänne. He sanoivat, että etsitte varmaan joitain poikia...” ”Ai, joo! Tiedätkö missä Rara tai Terya on?” Deri sanoi nopeasti ja kääntyi tuijottamaan muiden kanssa Kaoa. ”Rara näyttää sinulta ja...” ”Tarya muistuttaa Deria, mutta hänellä on arpi kasvoissa!” Ryo keskeytti. Muiden yllätykseksi, Kaon silmät laajenivat.

”Te... Te tunnette Raran myös?!” Kao kysyi epävarmasti ja epäuskoisena. Samassa poika laski katseensa ja Deri huomasi Kaon silmässä kyyneleen. ”Hyvä... Hän pääsi siis takaisin kotiin silloin...” Deri ja muut räpyttelivät. ”Mitä tarkoitat? Tunnet Raran??” Sumaru kysyi arasti. Kao nyökkäsi surullisesti. ”Tapasin hänet 10-vuotta sitten, hän oli 5-vuotias ja minä 3-vuotias... Rara oli ensämmäinen, kuka ei kiusannut minua täällä...” Samassa Kao antoi vaisun niikutuksen ja pyyhkäisi silmiään.

”Kiusannut?” Deri toisti otsa rypyssä. ”Miten sinua on kiusattu? Eikö kukaan ole täällä kanssasi?” Hän kysyi, jolloin Kao pudisti päätään. ”Ei...” Hän kuiskasi hiljaa. ”Ei kukaan ole koskaan ollut... Kaikki vain pilkkaavat oudoksi ja hirveäksi ja... Ja...” Samassa Kao hautasi päänsä polviin. ”Olen ollut yksin syntymästäni saakka. Vereni on harvinaista ja Kinguma pitää siitä. En voi yksin kertaisesti karata. Jos kerran jää kiinni, paluuta ei ole. Tähän mennessä yksikään...” Kao vaikeni hetkeksi, heittäen päänsä sivulle katsoen pois sellistä, hiusten ja hupun varjostaessa kasvot. ”Tähän mennessä yksikään, joka on jäänyt kiinne ei ole päässyt pakenemaan. Ei yksikään, paisi hän!” Seimeikeiretsun poikien silmät laajenivat Kaon sanoista.

”Ei... Kukaan? Mutta?!” ”Ketä tarkoitit hänellä?” Kaitora kysyi. Kao rypisti otsaansa katsellessaan edelleen pois. ”Legenda...” Hän mutisi vaisusti. Deri räpytteli, jonka jälkeen rypisti otsaansa ja katsoi Kao. ”Legenda? Minkä lainen?” Kao ei vastannut heti. ”Legendan mukaan: Se, joka kerran jää kiinni ei koskaan palaa. Kuka syntyy täällä, myös kuolee täällä. Yksikään kiinni saatu vanki, ei ole koskaan palannut. Vanhan legendan mukaan, yksikään ei ole päässyt vapaaksi, mutta huhutaan pojasta, joka olisi päässyt joskus vapaaksi.” Kao sanoi ja sulki silmänsä. ”Se tapahtui kuulemma sateisena ja myrskyisenä yönä, syksyllä täydenkuun aikaan. Legendan mukaan yhä ne, jotka todella uskovat siihen tai ovat jotain verisukua, ovat nähneet sen pojan. Sanotaan, että kun se sama yö koittaa, keskiyöllä täydenkuun aikaan voi nähdä musta tukkaisen pojan varjon tai sielun. Pojan kerrotaan palaavan, yhä uudestaan ja uudestaan tänne. Kerrotaan myös, että hän olisi esiinnyt käytävässä vartijoille, oman sellinsä luona.” Kao katsoi nyt kattoon, mietteliäänä. ”Legendan mukaan sama poika palaa, joka vuosi tänne, sinä täydenkuun yönä ja kantaa kaunaa. Huhutaan jopa, että se poika kävelisi käytävällä jättäen verijälkiä ja sanoe: 'Palaan aina vain uudelleen, koska sieluni on täällä. Synnyin ja kuolin täällä, heitin henkeni tätä paikkaa vihaten, sieluni jäi siihen tilaan. En saa rauhaa niin kauan, kun hän elää'. Kukaan ei tiedä, kuka se poika on ja kenelle henkilölle hän sanat vannoo...”

”Turha kertoa tuollaisia taruja, Kao! Tiedät itsekkin ettei se ole totta!” Pojat kääntyivät ja näkivät vastakkaisessa sellissä pojan, jonka ranteet ja nilkat olivat sidottu ketjuilla seinään. Teini oli noin 16-vuotias ja musta hiuksinen. Oikean silmän yli ja pään ympäri, kulki verinen side. ”Ei se ole taru, Keitaru!” Kao vastasi ja tuijotti poikaa. Teini tuhahti. ”Niin varmaan. Helppo johtajan lemmikin on puhua. Mitä vielä, saat erityis-kohtelua vain siksi, että olet Kinguman johtajan suosikki ja uskollinen lemmikki...” ”En ole lemmiki!” Kao huudahti yhtäkkiä ja tuijotti raivoissaan Keitaru-nimistä poikaa.

”Ai niin vai?! Kuka saakaan nukkua lämpöisessä vuoteessa ja saa neljä kertaa päivässä syötävää?! Vielä ilman kerjäämistä ja saa vielä lämmintä ruokaa?! Kuka viettää päivät ilman ketjuja, nimellä verustetussa kaulapannassa ja ei saa koskaan ruoskasta, jos yrittää suojella toisia?! Kuka ei menetä liikunta- tai puhekykyä, eikä vammaudu menettäessään toista silmäänsä?!” Teini huusi tarttuen sideharsoon ja vetäen kääreen pois, paljastaen kuivasta verestä likaaman, revityt arvet silmästä. Teini siirsi viitta, paljastaen lukemattomia ruoskan arpia ympäri laihaa kehoa, josta kylkiluut näkyivät. Derin ja kolmen muun silmät laajenivat, kun he näkivät vammat. Samassa he huomasivat kaikkien muiden vankien, mulkoilevan inhoten Kaoa ja kaikki käänsivät pojalle selkänsä. Kao jähmettyi järkyttyneenä sanoista. Pojan alahuuli vapisi ja hän katsoi lattiaan, purren huulta ja pidätellen kyyneliä. Kao yritti vielä saada katseellaan muita puolelleen ja uskomaan, mutta kukaan ei vastannut katseeseen vaan käänsivät selkänsä. ”Ei... Ei älkää! En minä halunnut, en minä sitä halua. Minä vai...” Kao aloitti kuiskaten. Samassa Keitaru viskasi kiven, suoraan Kaon silmäkulmaan ja Kao huusi kivusta, terävän kiven viiltäessä ihoa.

”Hhm. Kehtaatkin näyttää naamaasi täällä, lemmikki. Painu sinne johtajan helmoihin katsemaan, kun toiset kärsivät ja yrittävät selviytyä hengissä!! Eripari silmä!!” Keitarun vieressä ollut, nuorempi poika tuhahti ja käänsi selkänsä. Deri tuijotti muita shokissa samalla, kun siirtyi Kaon viereen, jonka silmistä valui nyt kyyneliä pojan itkiessä. Deri kietoi kätensä pojan ympäri samalla, kun Kao hautasi kasvonsa Derin paitaan itkien.

”Loitavaa...” Ryo mutisi, tuijottaen toiselle puolelle, Derin ohi. Ryon ja Kaitoran alkaessa väittelemään vastakkaisen sellin teinien kanssa, Deri huomasi hupun valahtaneen Kaon kasvoilta. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän huomasi Kaon vasemman silmän olevan violetti. Lisäksi samassa silmässä oli pirunsarvista pääkalloa muistuttava merkki.

”Sy-synnyin tälläisenä... Minulla oli jo syntyessäni Kinguman merkki. En voi paeta, he löytävät minun kuitenkin.” Kao kuiskasi perääntyen kauemmas. Hänen katseensa olli turhaantunut, pettynyt ja epätoivoinen vaivan, kun hän antaisi periksi jostain...

”... Voitko kertoa noista merkeistä? Niitä näyttää olevan muillakin ja eri kohdissa kehoa?” Ryo kysyi, vilkaisten vielä sellistä muiden vankien suuntaan. Kao vilkaisi häntä.

”Se on eräänlainen sopimus, jota...” ”Jota käytetään ostamisessa, myynnissä ja omistamisessa. Miksi niitä on purtu kaikille?” Kaitora kysyi äkisti, jatkettuaan ensin Kaon lauseen loppuun.

”... Hyvä on... Ensinnäkin; Tavallisesti sopimukses kirjoitetaan verellä. Musteeseen sekoitetaan verta, jonka tarika sen voi vielä purkaa... Mutta, jos seassa on useamaa verta, se kenen nimiin se merkitään saa omistukseensa sen mitä sopimuksissa on. Demonien käydessä kauppaa, kohde voi olla mikä vain. Ihmisistä sieluihin. Sielunsa voi jopa myydä...” Kao aloitti.
Sopimukset ovat pääosin ehkä verellä kirjoitettuja, mutta sinetit ja puumerkit... Omistusinetti on pahin ja ne jaetaan omiin lohkoihin:...” Kaitora kuitenkin keskeytti hänet ja jatkoi itse.
”1. Sinetti on niskassa eli tarkoittaa kohteen olevan sinetöisy johonkuhun tai olevansa voimissa poikkeava.
2. Kädessä kuten ranne tai kämmen. Ne ovat melkein yhtä vahvoja. Merkkinä myös ikuisesta sinetistä.
3. Otsa. Otsan sinetti, on merkkinä klaanin tai joillekkin henkilöille uskollisuudesta. Koko ikänsä syntymästä kuolemaan.
4. Aivan selässä, niskassa tai rinnassa. Myyty ennen syntymäänsä tai omistettu jollekkin ennen syntymäänsä...ja
5. Silmä...”
Deri ja Ryo räpyttelivät hölmistyneinä ja käänsivät katseensa Sumarun ja Kaon kanssa Kaitoraan. Kaitora näytti tietävän asiasta, jotain. Ja muutenkin hän ja Sumaru tiesivät eniten heidän tiiminsä tehtävistä ja tavoista. Vihollisesta ja ilmeisesti Aureista. Deri ja Ryo eivät. He olivat tavanneet Aureit vain kerran ja Katsuyon toisen kerran, toisin kuin epäilykseltä muut.
”Silmä...?” Deri toisti ihmeissään. Kaitora nyökkäsi ja jatkoi. ”Aivan, se joka saa merkin syntyessään omaa sen silmässä. Kohtalo on siis jo päätetty ennalta!”

”Eli...” Ryo aloitti. ”Kyllä...” Kao nyökkäsi vaisusti.

Samassa sellin luo ilmestyi hahmoja. ”Johtaja haluaa nähdä teidät.”

-Samaan aikaan toisaalla.-

”Uuh...” Hitaasti Rara avasi silmänsä. Ensimmäinen asia, jonka hän näki oli katto. ”Vittu, pääni... Mitä nyt?” Hän valitti, nousten käsien varassa istumaan. Päässä tuntui pyörivän, kun yritti liikkua liian nopeasti. Huimauksen lisäksi, Rara tunsi voivansa pahoin esimerkiksi oksentelu, päänsärky ja katena näkeminen saivat teinin voimaan huonommin.

”Rauhoitu, ei tämä tilanne noin parane...” Teryan ääni kuului hänen vierestään. Rara käänsi päätään, nähden Teryan sidottuna seinässä olleeseen metalli tolppaan patterin vieressä. Teryan ranteet oli sidottu puominympäri siten, että puomi jäi käsien, selän ja köysien väliin. Teinin oli mahdoton päästä irti, jonka takia Terya ei pystynyt liikkua. Raran valtasi shokki, kun hän näki Teryan kasvot kokonaan. Teinin hiuksia oli revitty voimalla, samoin vaatteita. Kasvoissa, paljaissa käsissä ja muualla ympäri kehoa oli pahoja mustelmia.

”Ter-Terya! Oletko kunnossa?!” Rara huudahti, hypäten sängyltä, jolla oli maannut lattialle, tuntien jalkojen samalla hetkellä pettävän. Nuoremman teinin silmät laajenivat. Hitaasti, Rara käänsi katseensa taakseen jalkoihinsa. Pojan kummastakin jalasta oli kadonnut tunto?! Kipua oli ympäri kehoa, mutta jalat tuntuivat lyijyltä, uskomattoman raskailta ja tunnottomilta.

”Mit-mitä-...?!” Rara aloitti, äänen huojuessa ja säröillessä. Hän yritti vielä usempaa otteeseen nousta, muttajalat eivät ottaneet painoa vaan pettivät heti. Muutamat kyyneleet, täyttivät väkisin silmät pelosta ja epävarmuudesta. Teini pääsi Teryan luokse, joka kiskaisi hampailla vilttiä päältään Raran ympärille.

”Mi-mitä... Jalkani, ne eivät... En tunne niitä ja...?!” Rara aloitti alkaen vajota paniikkiin, muuttuen vähitellen hysteeriseksi. Terya yritti rauhoittaa häntä, pidellen tätä lähellä.

”Ra-rauhoitu Rara, ne... Ne voivat tuntua siltä hetken. Ky-kyllä ne tuntuvat taas, ehkä ne ovat vain puutuneet tai...”

-

”Vauhtia kävelyyn!” Yksi jengiläisistä murahta, tuupaten Ryoa ja Deria eteenpäin selästä, keihään tylpällä päällä. Kaikkia viittä poikaa ohjattiin käytävällä eteenpäin, tuuppien samalla selkään.

He olivat kävelleey jo ties kuinka kauan ja kulkeneet eri huoneiden ja haarautuvien käytävien ohi. Useimmissa huoneissa oli vankeja ja joitain jopa kidutettiin.

”Miten täältä pääsee pois?” Deri ajatteli samalla, kun he kääntyivät taas yhdestä käytävästä toiseen.

”Älä kysy minulta... Meistä vain Kaitora ja Sumaru tuntevat tätä elämän tapaa. Hehän ovat eläneet näin jo ties kuinka kauan ja tietävät mitä tekevät.” Ryo ajatteli takaisin. Deri nosti hieman kulmiaan. Ryo siis kuuli hänet? No, se saattoi johtua siitä, että he ollivat keskenään samanlaiset. Kaksoisolento! Kaitora ja Sumaru sensiaan. Olikohan heillä jossain kaksoisolennot?

”Miksihän Kai ja Suma eivät kuule meitä?” Derin ajatukset soivat Ryon mielessä.

”Ehkä nuo, heidän rannekkeensa estävät sen. Me emme saa yhteyttä muihin, mutta toisiimme taas... Olemme yksi ja sama. Ehkä siksi kuulemme toisemme.” Ryo aloitti miettien.

”Miten paljon tiedät, mitä minä en?” Derin ääni kysyi tylsänä ja laiskana.

”Paljon? Voi kuule, olen elänyt tälläisen demoni-jutun keskellä koko ikäni. Tietenkin tiedän enemmän.” Ryo ääni kuulosti hiukan huvittuneelta.

”Perillä. Sisään siitä!” Yksi vartijoista sanoi, tuupaten teinejä eteenpäin. Ovi edessä avautui, työhuonetta muistuttavaan huoneeseen jossa näytti olevan miehiä.

Ensimmäisenä Deri näki musta hiuksisen miehen työpöydön takana. Kolme lävistystä vasemmalla puolella, vasenta silmää ja mies poltti kuubalaista sikaria. Myrkyllisen harmaat silmät kääntyivät poikiin. Tämä oli siis johtaja, Baki!

”Hmm? Kaksi tuttuakin naammaa...” Baki virnisti. Hänen katseensa upposi Kaitoran ja Sumarun silmiin. Miehen katsoessa poikiin, Sumaru siirtyi varautuneena ja varovasti isoveljensä taakse. Näytti kuin hän olisi yrittänyt piiloutua. Myös Kao käytös oli muuttunut, Derin mielestä. Poika oli selvästi peloissaan ja varautunut johonkin.

”Kao, tule tänne!” Baki sanoi yhtäkkiä, katseen siirtyessä Kaon. Kaon silmät laajenivat, kun pojan kasvot valahtivat kalpeiksi. Hyvin hitaasti, Kao käveli kalittuna pöydän luo. Samassa Bakki tarttui Kao paitaan ja puri pojan niskaa, alkaen juoda verta, ennen kuin päästi melkein heti irti. Noulaistessa veren huulilattan, mies päästi Kaon kaatuamaan polvilleen.

”Joten, ajattelin esitellä teille erään tutun. Voit tulla jo esiin, ystävä hyvä!” Baki sanoi virnistäen ja huikkasi jonnekkin ovelle. Samassa ovi avautuen ja paljastaen mkiehen, jota Deri ei enään koskaan uskonut näkevänsä! Pitkät hopeisean valkoiset hiukset ja tummat silmät... ”I-IROSAS!” Deri kuskasi järkyttyneenä.

Hell of Lost Crown Prince.

Hell of Lost Crown Prince.

1 Luku: Koulun kasvatti.

Kylmää... Mitä se on?

Hiljaa avautuivat kirkkaat, safiiri silmät yössä. Minun silmäni. Lumihiutaleiden leijaillessa hiljaa, tummalta yötaivaalta alas. Katulampujen valokeilat valaisivat, lumen peittävät tiet ja rakennukset.

Hiljaa nousin ylös, katse yö taivaalla. Missä... Mikä oli taivas? Mikä on yö?

Punaiset hiukseni olivat lumen peitossa ja olin hyvin nuori. Sinisten silmieni katse oli tyhjä ja kuollut. Tunteeton. Kylmä. Yllääni oli talvikengät ja paksu takki, joka yltti miltein polviini.

Missä olin?

Kuka olen? Miksi olin täällä?

Minne minun oli mentävä? Miksi? Mikä paikka tämä oli?

Edessäni avautuivat isot, hopea portit. Suuri rakennus... Mikä se oli?

Äkkiä, ääni rikkoi yön hiljaisuuden. Saaden minun huomioni.

”Hei pikkuinen...”

Hitaasti, käänsin katseeni taakseni. Ihminen, mies? Kuka hän oli? Miksi hän on täällä? Hän hymyili? Mikä oli hymy?

”Miksi olet täällä ulkona, tähän aikaan yöstä talvella lapsi? Tule, sisällä on turvallisempaa...”

En sanonut mitään, katsoin muukalaista.

-

Heijastus, peilin tai veden... Mikä vain. Se peilasi kaikkien todellisen itsensä. Hänet itsensä, jota harva koskaan löytää itsestään. Jotkut löytävät, jotkut eivät... Mutta kaikkia yhdistää yksi asia... Ja se on... Kaikilla on jossain oma itsensä...

Silmät... Niihin katsoessa on oltava varovainen, jotta ei eksy. Eksy syvälle... Eksy etsien jotain, jonka on menettänyt... Jotain minkä haluaisi löytää... Itsensä... Menneisyytensä...

''Kuka minä olen...?''

”Deri! Vauhtia!” Ääni huusi, oven takaa käytävästä. Teini-ikäinen poika käänsi katseensa ovelle peilistä, kun kuuli jonkun kutsuvat häntä nimeltä. Teini kääntyi takaisin peiliin, mutta näki tuijottavansa omaa kuvajaistaan. Itseänään...

Huokaisten, hän kääntyi sängylle päin. Tartui mustan huppariin ja vetäisi sen punaisen, t-paidan päälle. Huppari oli hiukan tavallista pitenpi, joka laskeutui tummansinisille farkuille. Teini tartui vielä harmaaseen liiviin ja veti vetoketjun kiinni.

Hän vilkaisi vielä papereita pöydällää, joita oli aamulla selannut.

”...” Jonkinlainen kylmä katse osui papereihin hetkeksi, kunnes poika käänsi katseensa pois.

”Olen tulossa!” Hän huusi tarttuen reppuunsa ja avaten oven, vetäen oven kiinni perässään.

Suljettuaan oven poika kääntyi, lähtien juoksemaan käytävää pitkin kohti vaaleita portaita ja portaan alas, eteisaulaan ja pari ovista suuren marmori lattian halki, kohti seuraavan kerroksen ovia.

Katse kääntyi vielä ikkunaan, josta heijastuivat kirkkaat safiirin siniset silmät ja lyhyet, siististi sekaisin kasvavat tulipunaiset hiukset.

''Nimeni on Deri Caine, olen 15-vuotias. Asun the Hell's school-sisäoppilaitoksessa, koska minulla ei ole vanhempia ja kotia, missä asua vanhempieni tai perheeni luona.

En muista mitään äidistäni tai isästäni, kodistani tai synnyinpaikastani.

Minulla ei ole muistoja alle viisivuotiaan ikäisestä.

Esimmäiset muistoni ovat siitä lumisesta yöstä. Siitä on kymmenen vuotta...

Tuntematon mies pelasti henkeni, sinä lumisena yönä kymmenen vuotta sitten ja toi minut tänne, the Hell's school-sisäoppilaitokseen.

Tänne tullessani en puhunut sanaakaan. Viranomaiset kyselivät minulta kysymyksiä ja muistan myös, että minulta otettiin hius, verikoe ja DNA-näyte. Vaikka kaikki tekivät kovasti töitä, henkilöllisyyteni tai taustani ei selvinnyt.

Menneisyyteni jäi mysteeriksi.

Ilmestyin varoittamatta ja keskelle kaupunkia, keskellä yötä talvella. En tiennyt kuka olin. En tiennyt tai muistanut nimeäni, ikääni, vanhempiani, kotiani tai miten ja mistä olin päätynyt tänne.

Ne tapahtumat kymmenen vuotta sitten... olivat minun alkuni.

Tämä on minun tarinani... Ja nyt kerron sen teille...''

Kellon soitto ilmoitti oppitunnin alkaneeksi. Oppilaat pääsivät luokkaan, opettajan avatessa oven. Ensimmäisenä oli matematiikkaa. Ja hyvä niin. Matikan luokka oli Derin suosikki luokka. Ei siksi, että hän pitäisi eniten laskemisesta vaan siksi, että matikan luokka oli yksi harvoista luokista, jossa hän sai istua yksin.

Luokkaan päästessä hän istui heti luokan taakse, ikkunan viereen yksin. Opettaen alkaessa puhumaan, Derin katse kääntyi ikkunasta ulos, muiden alkaessa kirjoittaa muistiinpanoja pareittain.

Kukaan ei koskaa istunut, omasta tahdostaan hänen viereensä. Derin aloittaessa koulun käynnin hän yritti istua eri oppilaiden viereen, mutta kaikki vaihtoivat heti paikkaa hänen vierestään. Enään se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut istumaan yksin tunneilla ja välitunnilla, samoin ruokalassa.

Liikunnassa, kun valittiin joukkueet hänet oli aina valittu viimeisenä.

Kuvaamataito, historia ja äidinkieli olivat hänen suosikki kouluaineensa, mistä hän piti eniten. Maantiedossa ja biologiassa hän pärjäsi melko hyvin, käsityöt olivat turhankin helppoja. Matematiikkaa hän ei vihannut, mutta ei kovin paljoa pitänytkään. Ainoana poikkeuksena istumis mahdollisuus yksin.

Liikunta, uskonto, yhteiskuntaoppi, elämänhallinta, musiikki ja kotitalous vaihtelivat. Kaiken kaikkiaa hän pärjäsi aika hyvin koulussa ja sa hyviä numeroitakin. Harmi vain, että hänellä ei ollut opiskeluja kehuvia vanhempia.

Hän olisi halunnut tuntea vanhempansa tai tietää heistä edes jotain. Eniten Deria vaivasi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut? Olivatko he kuolleet tai ehkä jossain elossa? Kaipasivatko hänen vanhempansa häntä lainkaan? Toinen kysymys oli yksinkertaisempi ja vaivasi häntä enemmän. Hylkäsivätkö hänen vanhenpansa hänet tahallaan?

Oli olemmassa vielä yksi kysymys, mikä vaivasi häntä ja se oli: Mitä silloin, hänen löytö yönään oli tapahtunut? Häntä ahdisti ajatukset ja puheet siitä. Aina jos joku muistutti tai puhui juuri hänen löytö yöstää, häntä satutti jostain syystä todella paljon. Kun muut kuulivat, että hän ei muistanut eikä tiennyt, mitä hänen ensimmäisen viiden vuoden aikana oli tapahtunut, kaikki näyttivät luulevan häntä hulluksi. Se jos mikä satutti häntä eniten. Hän oli heti laitokseen ja kouluun joudutuaan, tullut kaikkien pilkan kohteeksi. Syitä oli pääosin kaksi. Ensimmäinen koski hänen ulkonäköään, eli toisin sanoen hänen punaisia hiuksiaa. Toisin kuin luonnolliset punaiset hiukset, hänen hiuksensa olivat aidosti aivan veren punaiset. Eivät värjätyt vaikka kaikki niin luulivat.

Toinen pilkka kohdistui juuri siihen, ettei hän muistanut menneisyyttä. Hän olikin joutunut kuunnelle, kaikkien kymmenen vuoden ajan sitä, kun kaikki kiusasivat tahallaan ''Muistin menettäneeksi'', ''Tuntemattomaksi lapseksi'' ja ''Unohdetuksi pojaksi''.

-

”Hänkö se on, Ryo?” Pojan ääni kysyi, katseen osuessa koulun katolta luokassa olevaan Deriin. Pojalla oli musta huppari ja tummat farkut. Viittaa muistuttava, melkein kaapumainen takki oli vetäisty päälle ja huppu peitti kasvot.

”...Jep, on Terya. Aistin sen... Hän on kuin ilmetty Sasori herra. Hän on ''se poika''...” Toinen teini neljästä sanoi.

”Hänet on saatava ymmärtämään, ettei hän ole kuka luulee... vaan meidän kaltaisemme... ''Alamaailman suvun, Akasunan perillinen, pettureiden metsästäjä ja tuleva Helvetin Akasunan kreivi-nimen perillinen...''” Kolmas neljästä kuskasi.

”Deirasu, Rara... Ilmoittakaa Katsuyo herralle, että poika löytyi...” Ryoksi kutsuttu poika kuiskasi, hupun peittäessä hänen kasvonsa myös. Teini nosti katsettaan hieman, paljastaen smaragdin vihreät silmät.

”Mennään. Työt odottavat...”

-

Deri huokaisi kävellessään kotiin päin. Matka kotoa keskustan halki, kauppojen, leikkikenttien ja isojen rakennusten ohi tuntui aina ikuisuudelta, mutta Deri ei siitä välittänyt. Hän autti pitkistä kävely matkoista. Autojen ja ajoneuvojen äänet, linnun laulu, puheen tulva. Ei hän niistä valittanut, sillä hän ei huomannut sitä.

Ajatuksiinsa vajonneena hän tuskin huomasi saapuneensa kotiin. Ajatukset tyhjinä, hän kaivoi avaimet taskusta ja avasi oven, sulkien sen perässään.

”Kotona ollaan...” Hän ilmoitti ajatuksissaan, riisuessa takkinsa ja kenkänsä. Jäämättä kuuntelemaan vastausta, teini nousi portaat omaan huoneeseensa ja kaivaen huoneeseen päästyään kirjat laukustaan. Hän romahti sängylle, selaten kirjoja ja vihkoja alkaen kertaamaan läksyjään ennen päivällistä. Hetken kirjojen selaamisen jälkeen hän nosti katseensa seinälle, kalenterin alapuolelle johon oli kiinnitetty hänen lukujärjestyksensä. Ei mitään läksyjä huomiseksi, joten ei ollut mitään syytä kiiretiä.

Ei lopulta kestänyt, kuin hetki ja Deri nousi ylös tarttuen lompakkoon, avaimiin, iphodiin ja kännykkään.

”Lähden ulos!” Hän huusi, juosten äkisti ulos ja porttien välistä tielle.

-

Reilun tunnen kävelyn jälkeen hän oli ohittanut leikkikentän, kääntyen vasemmalle kävellen kujan ohi. Äkkiä, ennen kuin hän ehti tajuta, jokin tarttui teiniä vasemmasta ranteesta ja ennen kuin hän ehti huuta tai sanoa mitään, joku vetäisi hänet pimeälle kujalle. Hänet työnnettiin samassa, päin kylmää tiili seinää ja käsiin tartuttiin. Samassa Derin tunsi käden avaavan hänen liivinsä ja hupparia enemmän raolle. Kauhu valtasi hänet, kun hän tunsi kuuman hengityksen niskassa ja koskatuksen.

”Mi-mitä?...” Hän aloitti shokissa, kun tunsi jonkun siirtävän hänen huppuaan ja hiuksiaan, paljastaen niskan.

”Hmm... En ole syönyt aikoihin. Tämä vaikuttaa herkulliselta.” Karhea ääni kuiskasi teinin korvaan. Kylmät väreet ja kylmä hiki valtasi Derin, kun hän kuuli sanat. Jostain syystä hän ei pystynyt liikkumaan pelosta. Jokin voima tuntui pitävät häntä paikallaan.

”Ja nyt...” Derin tunsi samassa, jonkun purevan hänen kaulaansa, nauttien joka pisarasta verta. Veren maku sai hyökkääjän huomion. Veri oli taivas hänen suuhunsa. Kuten makea jumalten nektaria.
Kipu oli sietämätön Derillä, hän yritti huutaa, mutta ei löytänyt hänen äänensä. Hän yritti taistella vapaaksi, mutta epäonnistui, kun hän tunsi oli liukastuvansa.

Mi-mitä? Mitä tapahtuu? Ei... Ei vampyyrejä ole! A-apua...! Deri ajatteli, tuntiessa pitkien hampaiden rikkovan ihoa ja lihaa syvemmältä. Hänen voimansa alkoivat ehtyä, kadota. Ääni oli poissa, kurkku kuiva ja katse alkoi sumentua. Hän tunsi tajun lähtevän ja yritti haukkoa henkeä, kylmissään. Kunnes...

”Hmm? Miten on otsaa, käydä nyt puolustus kyvyttömän ihmislapsen kimppuun noin vain, pimeässä. Säälittävää...” Ääni kujan toissesta päädystä sanoi vaisusti, huvittuneena. Samassa, yhtäkkiä jokin tumma hahmo välähtä hyökkääjän kimppuun. Jälkimmäinen löi ensimmäisen seinään, jolloin hyökkääjän ote Deristä irtosi. Teinin jalat pettivät ja hän horjahti maahan samalla, kun joku nappasi hänet kiinni ennen osumista kylmään ja kosteaan maahan. Deri tunsi voimiensa kadonneen, eikä jaksanut edes avata silmiään kunnolla. Hän ehti nähdä neljän hänen pituisensa hahmon astuvan varjoista, jolla ensimmäisellä oli smaragdin vihreät silmät. Yhdellä sinisset, kuten hänellä, ei. Kahdella oli siniset silmät. Viimeisellä ruskeat.

”Mi-mitä? Tehän olette!? ''Soru-metsästäjiä!'' ” Derin kimppuun hyökännyt mies, vampyyri huudahti liävä säikähdys ja järkytys äänessään. Hyökkääjä myös perääntyi muutaman askeleen taakse päin.
”Kas, tunnet meidän. Sittenhän varmaan...” Yksi teineistä aloitti, virne kasvoilla.

”TIEDÄT KENEN KANSSA OLET TEKEMISISSÄ!” Samassa kolme neljästä nuoresta, hyökkäsi miehen kimppuun, yhdellä pitkä terävä kärkinen esine kädessä.

Mi-mitä tämä? Keitä-?

”Ei hätää, prinssi... He pärjäävät, ei hätää enään serkku...” Vaimea ääni vastasi Derin ajatuksiin. Serkku? Mitä ihmettä?! Mutta eihän hänellä ollut yhtään sukulaista elossa? Samassa kaikki pimeni...!