Hell of Lost Crown Prince.

Hell of Lost Crown Prince.

1 Luku: Koulun kasvatti.

Kylmää... Mitä se on?

Hiljaa avautuivat kirkkaat, safiiri silmät yössä. Minun silmäni. Lumihiutaleiden leijaillessa hiljaa, tummalta yötaivaalta alas. Katulampujen valokeilat valaisivat, lumen peittävät tiet ja rakennukset.

Hiljaa nousin ylös, katse yö taivaalla. Missä... Mikä oli taivas? Mikä on yö?

Punaiset hiukseni olivat lumen peitossa ja olin hyvin nuori. Sinisten silmieni katse oli tyhjä ja kuollut. Tunteeton. Kylmä. Yllääni oli talvikengät ja paksu takki, joka yltti miltein polviini.

Missä olin?

Kuka olen? Miksi olin täällä?

Minne minun oli mentävä? Miksi? Mikä paikka tämä oli?

Edessäni avautuivat isot, hopea portit. Suuri rakennus... Mikä se oli?

Äkkiä, ääni rikkoi yön hiljaisuuden. Saaden minun huomioni.

”Hei pikkuinen...”

Hitaasti, käänsin katseeni taakseni. Ihminen, mies? Kuka hän oli? Miksi hän on täällä? Hän hymyili? Mikä oli hymy?

”Miksi olet täällä ulkona, tähän aikaan yöstä talvella lapsi? Tule, sisällä on turvallisempaa...”

En sanonut mitään, katsoin muukalaista.

-

Heijastus, peilin tai veden... Mikä vain. Se peilasi kaikkien todellisen itsensä. Hänet itsensä, jota harva koskaan löytää itsestään. Jotkut löytävät, jotkut eivät... Mutta kaikkia yhdistää yksi asia... Ja se on... Kaikilla on jossain oma itsensä...

Silmät... Niihin katsoessa on oltava varovainen, jotta ei eksy. Eksy syvälle... Eksy etsien jotain, jonka on menettänyt... Jotain minkä haluaisi löytää... Itsensä... Menneisyytensä...

''Kuka minä olen...?''

”Deri! Vauhtia!” Ääni huusi, oven takaa käytävästä. Teini-ikäinen poika käänsi katseensa ovelle peilistä, kun kuuli jonkun kutsuvat häntä nimeltä. Teini kääntyi takaisin peiliin, mutta näki tuijottavansa omaa kuvajaistaan. Itseänään...

Huokaisten, hän kääntyi sängylle päin. Tartui mustan huppariin ja vetäisi sen punaisen, t-paidan päälle. Huppari oli hiukan tavallista pitenpi, joka laskeutui tummansinisille farkuille. Teini tartui vielä harmaaseen liiviin ja veti vetoketjun kiinni.

Hän vilkaisi vielä papereita pöydällää, joita oli aamulla selannut.

”...” Jonkinlainen kylmä katse osui papereihin hetkeksi, kunnes poika käänsi katseensa pois.

”Olen tulossa!” Hän huusi tarttuen reppuunsa ja avaten oven, vetäen oven kiinni perässään.

Suljettuaan oven poika kääntyi, lähtien juoksemaan käytävää pitkin kohti vaaleita portaita ja portaan alas, eteisaulaan ja pari ovista suuren marmori lattian halki, kohti seuraavan kerroksen ovia.

Katse kääntyi vielä ikkunaan, josta heijastuivat kirkkaat safiirin siniset silmät ja lyhyet, siististi sekaisin kasvavat tulipunaiset hiukset.

''Nimeni on Deri Caine, olen 15-vuotias. Asun the Hell's school-sisäoppilaitoksessa, koska minulla ei ole vanhempia ja kotia, missä asua vanhempieni tai perheeni luona.

En muista mitään äidistäni tai isästäni, kodistani tai synnyinpaikastani.

Minulla ei ole muistoja alle viisivuotiaan ikäisestä.

Esimmäiset muistoni ovat siitä lumisesta yöstä. Siitä on kymmenen vuotta...

Tuntematon mies pelasti henkeni, sinä lumisena yönä kymmenen vuotta sitten ja toi minut tänne, the Hell's school-sisäoppilaitokseen.

Tänne tullessani en puhunut sanaakaan. Viranomaiset kyselivät minulta kysymyksiä ja muistan myös, että minulta otettiin hius, verikoe ja DNA-näyte. Vaikka kaikki tekivät kovasti töitä, henkilöllisyyteni tai taustani ei selvinnyt.

Menneisyyteni jäi mysteeriksi.

Ilmestyin varoittamatta ja keskelle kaupunkia, keskellä yötä talvella. En tiennyt kuka olin. En tiennyt tai muistanut nimeäni, ikääni, vanhempiani, kotiani tai miten ja mistä olin päätynyt tänne.

Ne tapahtumat kymmenen vuotta sitten... olivat minun alkuni.

Tämä on minun tarinani... Ja nyt kerron sen teille...''

Kellon soitto ilmoitti oppitunnin alkaneeksi. Oppilaat pääsivät luokkaan, opettajan avatessa oven. Ensimmäisenä oli matematiikkaa. Ja hyvä niin. Matikan luokka oli Derin suosikki luokka. Ei siksi, että hän pitäisi eniten laskemisesta vaan siksi, että matikan luokka oli yksi harvoista luokista, jossa hän sai istua yksin.

Luokkaan päästessä hän istui heti luokan taakse, ikkunan viereen yksin. Opettaen alkaessa puhumaan, Derin katse kääntyi ikkunasta ulos, muiden alkaessa kirjoittaa muistiinpanoja pareittain.

Kukaan ei koskaa istunut, omasta tahdostaan hänen viereensä. Derin aloittaessa koulun käynnin hän yritti istua eri oppilaiden viereen, mutta kaikki vaihtoivat heti paikkaa hänen vierestään. Enään se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut istumaan yksin tunneilla ja välitunnilla, samoin ruokalassa.

Liikunnassa, kun valittiin joukkueet hänet oli aina valittu viimeisenä.

Kuvaamataito, historia ja äidinkieli olivat hänen suosikki kouluaineensa, mistä hän piti eniten. Maantiedossa ja biologiassa hän pärjäsi melko hyvin, käsityöt olivat turhankin helppoja. Matematiikkaa hän ei vihannut, mutta ei kovin paljoa pitänytkään. Ainoana poikkeuksena istumis mahdollisuus yksin.

Liikunta, uskonto, yhteiskuntaoppi, elämänhallinta, musiikki ja kotitalous vaihtelivat. Kaiken kaikkiaa hän pärjäsi aika hyvin koulussa ja sa hyviä numeroitakin. Harmi vain, että hänellä ei ollut opiskeluja kehuvia vanhempia.

Hän olisi halunnut tuntea vanhempansa tai tietää heistä edes jotain. Eniten Deria vaivasi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut? Olivatko he kuolleet tai ehkä jossain elossa? Kaipasivatko hänen vanhempansa häntä lainkaan? Toinen kysymys oli yksinkertaisempi ja vaivasi häntä enemmän. Hylkäsivätkö hänen vanhenpansa hänet tahallaan?

Oli olemmassa vielä yksi kysymys, mikä vaivasi häntä ja se oli: Mitä silloin, hänen löytö yönään oli tapahtunut? Häntä ahdisti ajatukset ja puheet siitä. Aina jos joku muistutti tai puhui juuri hänen löytö yöstää, häntä satutti jostain syystä todella paljon. Kun muut kuulivat, että hän ei muistanut eikä tiennyt, mitä hänen ensimmäisen viiden vuoden aikana oli tapahtunut, kaikki näyttivät luulevan häntä hulluksi. Se jos mikä satutti häntä eniten. Hän oli heti laitokseen ja kouluun joudutuaan, tullut kaikkien pilkan kohteeksi. Syitä oli pääosin kaksi. Ensimmäinen koski hänen ulkonäköään, eli toisin sanoen hänen punaisia hiuksiaa. Toisin kuin luonnolliset punaiset hiukset, hänen hiuksensa olivat aidosti aivan veren punaiset. Eivät värjätyt vaikka kaikki niin luulivat.

Toinen pilkka kohdistui juuri siihen, ettei hän muistanut menneisyyttä. Hän olikin joutunut kuunnelle, kaikkien kymmenen vuoden ajan sitä, kun kaikki kiusasivat tahallaan ''Muistin menettäneeksi'', ''Tuntemattomaksi lapseksi'' ja ''Unohdetuksi pojaksi''.

-

”Hänkö se on, Ryo?” Pojan ääni kysyi, katseen osuessa koulun katolta luokassa olevaan Deriin. Pojalla oli musta huppari ja tummat farkut. Viittaa muistuttava, melkein kaapumainen takki oli vetäisty päälle ja huppu peitti kasvot.

”...Jep, on Terya. Aistin sen... Hän on kuin ilmetty Sasori herra. Hän on ''se poika''...” Toinen teini neljästä sanoi.

”Hänet on saatava ymmärtämään, ettei hän ole kuka luulee... vaan meidän kaltaisemme... ''Alamaailman suvun, Akasunan perillinen, pettureiden metsästäjä ja tuleva Helvetin Akasunan kreivi-nimen perillinen...''” Kolmas neljästä kuskasi.

”Deirasu, Rara... Ilmoittakaa Katsuyo herralle, että poika löytyi...” Ryoksi kutsuttu poika kuiskasi, hupun peittäessä hänen kasvonsa myös. Teini nosti katsettaan hieman, paljastaen smaragdin vihreät silmät.

”Mennään. Työt odottavat...”

-

Deri huokaisi kävellessään kotiin päin. Matka kotoa keskustan halki, kauppojen, leikkikenttien ja isojen rakennusten ohi tuntui aina ikuisuudelta, mutta Deri ei siitä välittänyt. Hän autti pitkistä kävely matkoista. Autojen ja ajoneuvojen äänet, linnun laulu, puheen tulva. Ei hän niistä valittanut, sillä hän ei huomannut sitä.

Ajatuksiinsa vajonneena hän tuskin huomasi saapuneensa kotiin. Ajatukset tyhjinä, hän kaivoi avaimet taskusta ja avasi oven, sulkien sen perässään.

”Kotona ollaan...” Hän ilmoitti ajatuksissaan, riisuessa takkinsa ja kenkänsä. Jäämättä kuuntelemaan vastausta, teini nousi portaat omaan huoneeseensa ja kaivaen huoneeseen päästyään kirjat laukustaan. Hän romahti sängylle, selaten kirjoja ja vihkoja alkaen kertaamaan läksyjään ennen päivällistä. Hetken kirjojen selaamisen jälkeen hän nosti katseensa seinälle, kalenterin alapuolelle johon oli kiinnitetty hänen lukujärjestyksensä. Ei mitään läksyjä huomiseksi, joten ei ollut mitään syytä kiiretiä.

Ei lopulta kestänyt, kuin hetki ja Deri nousi ylös tarttuen lompakkoon, avaimiin, iphodiin ja kännykkään.

”Lähden ulos!” Hän huusi, juosten äkisti ulos ja porttien välistä tielle.

-

Reilun tunnen kävelyn jälkeen hän oli ohittanut leikkikentän, kääntyen vasemmalle kävellen kujan ohi. Äkkiä, ennen kuin hän ehti tajuta, jokin tarttui teiniä vasemmasta ranteesta ja ennen kuin hän ehti huuta tai sanoa mitään, joku vetäisi hänet pimeälle kujalle. Hänet työnnettiin samassa, päin kylmää tiili seinää ja käsiin tartuttiin. Samassa Derin tunsi käden avaavan hänen liivinsä ja hupparia enemmän raolle. Kauhu valtasi hänet, kun hän tunsi kuuman hengityksen niskassa ja koskatuksen.

”Mi-mitä?...” Hän aloitti shokissa, kun tunsi jonkun siirtävän hänen huppuaan ja hiuksiaan, paljastaen niskan.

”Hmm... En ole syönyt aikoihin. Tämä vaikuttaa herkulliselta.” Karhea ääni kuiskasi teinin korvaan. Kylmät väreet ja kylmä hiki valtasi Derin, kun hän kuuli sanat. Jostain syystä hän ei pystynyt liikkumaan pelosta. Jokin voima tuntui pitävät häntä paikallaan.

”Ja nyt...” Derin tunsi samassa, jonkun purevan hänen kaulaansa, nauttien joka pisarasta verta. Veren maku sai hyökkääjän huomion. Veri oli taivas hänen suuhunsa. Kuten makea jumalten nektaria.
Kipu oli sietämätön Derillä, hän yritti huutaa, mutta ei löytänyt hänen äänensä. Hän yritti taistella vapaaksi, mutta epäonnistui, kun hän tunsi oli liukastuvansa.

Mi-mitä? Mitä tapahtuu? Ei... Ei vampyyrejä ole! A-apua...! Deri ajatteli, tuntiessa pitkien hampaiden rikkovan ihoa ja lihaa syvemmältä. Hänen voimansa alkoivat ehtyä, kadota. Ääni oli poissa, kurkku kuiva ja katse alkoi sumentua. Hän tunsi tajun lähtevän ja yritti haukkoa henkeä, kylmissään. Kunnes...

”Hmm? Miten on otsaa, käydä nyt puolustus kyvyttömän ihmislapsen kimppuun noin vain, pimeässä. Säälittävää...” Ääni kujan toissesta päädystä sanoi vaisusti, huvittuneena. Samassa, yhtäkkiä jokin tumma hahmo välähtä hyökkääjän kimppuun. Jälkimmäinen löi ensimmäisen seinään, jolloin hyökkääjän ote Deristä irtosi. Teinin jalat pettivät ja hän horjahti maahan samalla, kun joku nappasi hänet kiinni ennen osumista kylmään ja kosteaan maahan. Deri tunsi voimiensa kadonneen, eikä jaksanut edes avata silmiään kunnolla. Hän ehti nähdä neljän hänen pituisensa hahmon astuvan varjoista, jolla ensimmäisellä oli smaragdin vihreät silmät. Yhdellä sinisset, kuten hänellä, ei. Kahdella oli siniset silmät. Viimeisellä ruskeat.

”Mi-mitä? Tehän olette!? ''Soru-metsästäjiä!'' ” Derin kimppuun hyökännyt mies, vampyyri huudahti liävä säikähdys ja järkytys äänessään. Hyökkääjä myös perääntyi muutaman askeleen taakse päin.
”Kas, tunnet meidän. Sittenhän varmaan...” Yksi teineistä aloitti, virne kasvoilla.

”TIEDÄT KENEN KANSSA OLET TEKEMISISSÄ!” Samassa kolme neljästä nuoresta, hyökkäsi miehen kimppuun, yhdellä pitkä terävä kärkinen esine kädessä.

Mi-mitä tämä? Keitä-?

”Ei hätää, prinssi... He pärjäävät, ei hätää enään serkku...” Vaimea ääni vastasi Derin ajatuksiin. Serkku? Mitä ihmettä?! Mutta eihän hänellä ollut yhtään sukulaista elossa? Samassa kaikki pimeni...!