Darren Casanova: The Hell's fallen son.

The Hell’s fallen son.

Hiljaiset askeleet kaikuivat autiossa satamassa. Ilta oli viileä ja sateinen, yölle oli luvattu kunnon myrskyä. Kaikki hommat oli siis viisasta hoitaa nyt heti, kun jättää niitä viime tinkaan.

Kellot näyttivät jo yli kymmentä.

Muutama mies oli pysähtynyt vanhojen samassa olevien lastauskonttien luokse. Valo paistoi yhdestä satamarakennuksen ikkunasta.

Hahmo veti takkia enemmän päälle, vetäen hupun päähän. Ei ollut viisainta paljastua. Ei ainakaan heti ensi alkuun.

”Anteeksi?” Miehet käännähtivät välittömästi, vieraan äänen kuullessaan.

”Kuka?!” Ensimmäinen aloitti ja kohotti äreän näköisenä kiväärin varjoista astuneen pojan suuntaan.

”Anna olla. Se on vasta kakara.” Toinen sanoi, laskien kätensä ensimmäisen olalle.

”Ei lasta voi tappaa. Ihmisiä voi aina tappaa, muta lapsiin minä en ainakaan kajoa.” Ensimmäinen harkitsi, mutta laski aseensa.

”Kuule, mene kotiisi pentu. Täällä ei ole mitään nähtävää, sinun ikäisellesi.” Mies ilmoitti, jolloin poika nosti kulmiaan.

”Niinkö? Mitä te sitten täällä teette?” Poika, pikemminkin teini kysyi uteliaana. Samalla hieman salamyhkäisesti. Hänessä oli jotain erilaista.

”Täällä alkaa pian verinen  näytelmä. Painu kotiisi, vanhempasi odottavat.”
”Vanhemmat? Enpä usko.” Teini virnisti huvittuneena ja nosti toisen kätensä mustien hiustensa sekaan. Sinisten silmien katse skannasi miehet läpi.

”Mene jo. Lapsiuhreja ei tarvita?!” Puhe katkesi, kun mies kaatui äkkiä maahan.

”Mitä?! Walter?” Pistoolia kädessä pitänyt mies huudahti ja katsoi poikaan. Tämä oli kuitenkin jo kadonnut siitä, mitä oli ollut.

”Sori.” Poika totesi miesten vierestä, jotka kääntyivät tähän järkyttyneinä.

”Papán käsky.” Ja sanat sanottuaan poika löi nyrkkinsä lähimpänä olevan miehen naamaan, potkaisi tätä palleaan ja tarttui maahan lennähtäneeseen pistoolin.

”Liikkumatta tai ammun teidät.” Poika sanoi kylmän rauhallisena.

”Antakaa projektienne tiedot puolen vuoden takaa. Kaikki.” Poika käski ja sai hetkeä myöhemmin mustan, pienen kirjan käteensä.

”Ei ollutkaan mitään muuta. Kiitos yhteistyöstä hyvät herrat…” Samassa poika iski miehet tajuttomaksi, veti hupun päähänsä ja katosi yöhön.

”Homma hoidettu…”

Vuosi…

Siitä oli kulunut vuosi, kun viimeksi kuulin isäni puhuvan äidistäni sanallakaan. Silloin. Vain yhden kerran hän oli sanonut sen. Hän ei ollut koskaan ennen sanonut halaistua sanaa äidistäni. Ei edes vahingossa.

Muistutin tosin isääni paljon. En siis ole aivan varma miltä äitini näyttää.

Mutta yksi asia on varma. Aion löytää äitini. Aion löytää hänet vaikka mikä olisi!

Käänsin katseeni väsyneenä ikkunasta ulos. Satoi niin pirusti. Illaksi oli kai luvattu kunnon myrskyä.

”Darren! Kuuletko poika?!” Hitto!
Rafael Casanova, venäjän mafianpomo ja  minun isäni?! Isäni on mafiapomo. Loistavaa.

Kyllä. Vihaan häntä…

”Kyllä papá?” Kysyi, nostaen katseeni häneen.

Rafael katsoi minua tiukasti. Se siitä mahdollisuudesta olla rauhassa. Ongelmia tulossa.

”Kun puhun oletan, että kuuntelet mitä sanot! Vai?!”

”Kyllä papá. Asia on ymmärretty.” Mutisi nojaten sohvan selkänojaan. Rafael seisoi edessäni vihaisena ja piteli viinilasia kädessä, tarttuen työpöydällä rasiassa olleen kuubalaiseen sikarin. Yksin jengiläinen tarjosi tulta, jolloin katselin itse muualle.

”Voit mennä huoneeseesi.” Rafael sanoi, kun sikari syttyi.

Eli sama tarkoittaa ’painu huoneeseesi’. No. Niinhän se meni aina. Nousin ja lähdin huonettani päin.

Olen Darren Casanova, venäjän mafian johtajan, Rafael Casanovan poika. Minulla ei tosiaan ole helppoa.

Kotona ollessani, tappelen Rafaelin kanssa. Samalla yritän etsiä tietoa äidistäni.

Synnyin venäjällä ja isä, Rafael lähti maasta USA:han vieden minut mukanaan. En muista äitini kasvoja, mutta tiedän äitini nimen.

Annie Casanova, mutta kaikesta huolimatta haluan löytää äitini ja vihaan isääni, koska Rafael ajattelee minua vain työnsä jatkajana eli seuraavana mafia pomona.

Minulla on vain yksi ystävä. Hän on Trevor. Trevor auttaa ja on minulle kuin isoveli. Toisinaan asun pätkiä Trevorin perheen luona. Trevorin vanhemmat on nimittäin huolissaan minusta. Trevorin pikkusisko Angela ei jätä minua kylässä käydessäni koskaan tervehtimättä ja haluaisi puhua, mutta ei silti tee sitä.

Käyn Trevorin kanssa yhtenään hänen isoisän luona, joka tuntee Rafaelin ja jahtasi tätä ollessaan vielä poliisi. Frank, Trevorin isoisä myös sanoi, että paikkani oli ainutlaatuinen mafian keskellä.

Lähtiessäni kuulin papán sanovan jotain muutamalle tyypille, jotka olivat olleet kanssamme huoneessa.

Mietin jos voisin mennä Trevorille yöksi. Hän oli kuin veli minulle. Aina vierellä, piristi ja vahti etten satuta itseäni tai saa itseäni pulaan. Kyllä. 'Saa'. En etsi hankaluuksia, hankaluudet etsivät minut. Varsinkin kilpailevat mafian kohdalla. Rafael minulle hyvä isä? Ja paskat! Tuskin huomio, paitsi saarnatessa ja puhutellessa missä asemassa olen.

Haluan olla ihan tavallinen teini. Käydä ulkona kavereiden kanssa, jutella, pelata. Sen sijaan joudun olla isäni vahtikoirien silmätikku. Ei se aluksi haitannut. Olin silloin vielä niin nuori, mutta nykyään en pääse niiltä, isälleni häntää heiluttavista rakin kuvatuksista eroon.

Seuraavat kouluunkin!!

Hulluja sanon minä. Ihme, että isä on palkannut heidät...

Nousin portaat käveltyäni eteisaulan poikki. Asunto jossa asuimme vaihteli viikoista kuukauteen välillä, jotta olinpaikkaamme ei voitaisi saada selville. Muistan hyvin, kun olin vielä viiden- kuuden vanha. Olimme asuneet samassa paikassa noin kaksi kuukautta, jonka seurauksena, jokunen eri mafioiden mafiosot saivat olinpaikkamme selville.

Tartuin mustaan huppariini ja vetäisin sen päälleni. Laitoin kännykän farkkujen taskuun, avaimet ja lompakon myös. Nappasin vielä kuulokkeet ja tartuin laukkuun.

Turha kotiinkaan oli jäädä. Joutuisin olemaan kotona koko viikonlopun yksinäni, isäni ollessa jossain. En tiedä missä, mutta ei se minua pahemmin voisi kiinnostaa.

Sinä samana yönä, kun olinpaikkamme selvisi minut yritettiin siepata sängystä, kun nukuin. Heräsin kuitenkin siihen, kun joku tarttui minuun. Muistan miten huusin ja kiljuin peloissani. Potkin ja löin kaikkea mihin yletin, sekä yritin purra. Muistan myös miten  asetta pidettiin vierelläni. Muistan sen pelon, kun luulin lopun tulleen.

Se oli väärä luulo, sillä papálla oli palkatut tarkka-ampujat ja selvisin. Olen koko ikäni elänyt tätä samaa elämää. Vaihdamme kotia jatkuvasti. Vaihdan koulua muutaman kerran vuodessa. En saa ystävystyä kenenkään kanssa. Niin, en saa. Jos tutustuisin johonkuhun taas muuttaminen olisi tuskallisempaa. Ei siinä lyhyessä ajassa minkä asun missäkin ei ehdi tutustua keneenkään.

Uudessa koulussa ehdin opettelemaan opettajieni ja luokka kavereiden nimet. Siihen se sitten jääkin. Ja uusi koulu… Kaikki tämä on yhtä tuskaa. En voi elää niin kuin oikeasti haluaisin. Kun olin pieni, yritin saada kovasti ystäviä. Sain yhden ystävän, mutta kun muutimme uudestaan se oli yhtä draamaa. Itkin ja huusin pienenä, kun joudun jättämään ystävääni. Kyyneleet eivät loppuneet silloin millään.

Huomaamattani olin jo puolivälissä matkaa. Puiston kohdalla. Ei siellä tietenkään tavallisesti ketään ollut, mutta nyt oli joitain. Suurin piirtein minun ikäisiäni. Pelasivat futista. Pysähdy verkkoaidan taakse katselemaan.

Miksi? Se sana tuli ensimmäisenä mieleeni. Kummassakin joukkueessa kuului olla yhtä paljon pelaajia. Toisesta kuitenkin puuttui yksi. Miksi? Miksi en voisi mennä mukaan? Kaikilla näytti olevan hauskaa.

Hivuttauduin huomaamatta puistoon ja puun luona olevaan keinuun. Hiljaa otin hiukan vauhti.

Osasin kaikkien yleisempien pelien ja leikkien säännöt. Ne oppii nopeasti, kun katselee sivusta. Niin itsekin opin. Mutta en kai niitä tietoja tarvitse. Mitä hyötyä on sääntöjen oppimisesta, jos ei voi pelata? Yksinkertainen vastaus. Ei mitään.

Toisaalta haluaisin mukaan ja saada ystäviä, toisaalta en haluaisi sillä joutuisin jättämään heidät, kun muutan. Se siitä. Parempi kai jatkaa matkaa. Trevorin koti ei ollut enää kaukana. Vilkaisin taakseni ostoskeskuksen näyteikkunan kautta. Musta auto perässä. Meidän, ei. Isäni alaisten auto. Tietenkin he varmistivat, että meni oikeaan paikkaan ilman välikohtauksia.

Koputin päästyäni Trevorin luo.

Trevorin kohdalla oli yksi ongelma. Ei se, että hän oli ainoa ja samalla paras ystäväni. Vaan se, että hänen isoisänsä on poliisi!